Tällä päivämäärällä korkkaan oman blogini. Suomen 90-vuotissynttäreiden kunniaksi kirjoittelin harjoitteluraporttiani sinivalkoisissa tunnelmissa: Iittalan ihanan yksinkertaiset ja tyyriit tuikut valaisivat naputtelemistani ja suomalaisten suosikki Radio Nova rimpuutteli taustalla suomalaisia hittejä. Sokerina pohjalla - ah, äidin vitriinistä bongatut Suomi-juhlakonvehtit veivät sydämeni. Jotta pysyisin timmissä kunnossa myös tämän herkkukuukauden aikanakin, nautiskelin vain pari konvehtia  - tosin pitkään, hartaasti ja tunteella.

Hoidin myös hyvän ja kuuliaisen ihmisen velvollisuuksia. Soitin tädilleni Savon sydämeen. Puhuttiin Suomen talvesta, uuninlämmityksestä, lapsista, julkkiksista, vatsataudista ja lorukirjoista. Molemmat aikovat katsoa illalla Tarjan emännöimiä bileitä ja lukea huomenna lööppien hehkutukset ja Tanjasta kertovat spekuloinnit. Voin kertoa, että kyseinen tätini on hyvin miellyttävä ihminen. Olemme tulleet hyvin juttuun siitä asti, kun aloin tuottaa ensimmäisiä sanojani joskus 1980-luvulla.

Yksi asia kuitenkin varjostaa tätä sinivalkoista juhlaa. Se on sää. Mittari repii lämpöasteita: nyt ollaan menossa jo yli kolmen plussa-asteen. Taivas tiputtelee vettä ja räystäät lotisevat. Vuosi sitten seurasin varusmiesten marssia sontikan alla. Huolestuttaa, pääsevätkö lapsenlapseni joskus sadan vuoden kuluttua nauttimaan laisinkaan lumesta vai joutuvatko, reppanat, joulukuussa surffaamaan Pirttijärven lainehilla ja ihmettelemään mummon entisiä Peltosia, jotka on viety museoon muiden historiallisten esineiden joukkoon kirjavaan.

Lähden lihan syöntiin. Iloista itsenäisyyspäivän jatkoa kanssasisaret!