Eilen olin haljeta masennuksesta. En olisi millään halunnut avata kaihtimia, koska ulkona oli ruman näköistä: järven jää oli musta, vihreä nurmi paistoi muutaman säälittävän lumiläntin keskellä ja räystäästä tippui vesi. Voi helevetti. Kaihtimet oli kuitenkin kiskottava ylös, jotta viherkasvit saisivat valoa elämään.
    Tuota valoa halajan itsekin. Jos jotain toivon, niin se on lunta. Mielellään monta metriä, kiitos. Siihen päälle sitte miinusta vaikka päälle parikymmentä, niin voi lähteä hyvillä mielin ostamaan sponsoreille (lue: äidille ja isälle) ja lähipiirille joululahjoja. Muuten ei huvita.
    Iltani pelasti kaukainen ystäväni, Pohojanmaan oma poika, Jonas B. Hänenlaisiaan tulisi olla useita kappaleita tällä pallolla. Jonaksessa on paljon samoja piirteitä, ominaisuuksia ja kykyjä kuin minussakin. Erityisesti pidän hänen rentoudestaan  ja omaperäisestä verbaalisuudestaan. Voi jukupätkä, minulla on ainutlaatuisia ystäviä!
    Kävin tänään kesätyöpaikassani jumppaamassa. Siellähän oli kosolti tuttavuuksia: kavereita, kavereiden äitejä, naapureita, entisiä opettajia. Samalla kävin kujeilemassa ex-työtovereitteni puheilla. Oli kiva kuulla, että minua on kaivattu. Olen minäkin kaivannut heitä. Kerrassaan mukavia ihmisiä - pakko olla, koska ovat asiakaspalvelun valinneet.
    Starttaan isin auton ja haen äitin töistä. Voin taas kuunnella matkalla änärjiitä ja laulella, kun tuulilasinpyyhkijät menevät iloisesti vasemmalta oikeelle.