Tein viime sunnuntaina sen virheen, että lähdin viime hetken jouluostoksille keskelle pahinta ryysistä. Vieläpä migreenikohtauksen jälkeisessä palautumistilassa. Päässä oli edelleen pientä kipua havaittavissa ja hermoja kiristi. Ja siellä, korkeiden hyllyjen ja sokkeloiden seassa purin hammasta ja yritin skarpata, etten näyttäisi ihan noita-akalta. Oi miksi, oi miksi ihmisillä on tapana jäädä keskelle kulkuväylää arpomaan, otetaanko valkoisia vaiko sittenkin niitä perinteisiä punaisia kynttilöitä joulupöytään. Entäs kukkasien laita? Ostetaanko jokajouluinen joulutähti ja sille kaveriksi hyasintti? Vai pitäisikö repäistä ja ostaa joku harvinaislaatuinen rehu pyhien iloksi? Koska olin epämukavilla fiiliksillä liikkeellä, en jaksanut laittaa kevyesti kämmentäni ihmisten olkapäille ja sanoa "anteeksi, pääsisinkö tästä". Päinvastoin, käytin armotta kyynärpäitäni päästäkseni eteenpäin ja kohti kassaa. Kuuma oli ja sekös ärsytti entisestään. Siihen vielä ostoskärryjen kanssa paniikinomaisesti sinkoilevia tolleroita - joko saa räjähtää?

Alennusmyynnit ovat alkaneet. Kauppiaat mainostavat kissankokoisilla kirjaimilla, että nyt lähtis, jopa - 70 prossaa. Toppaa, toppaa, toppaa. Kovasti houkuttaisi käydä katsastamassa, löytäisinkö itselleni takkia. Mutta mihinpä semmoista näin lämpöaaltojen syleilyssä edes tarvitsee? Takapihamme nurmikko on tasan samanväristä kuin puoli vuotta sitten. Voisi vaikka ruohon leikata surutta. Lumi on katoava luonnonvara.

Tällä hetkellä hittituotteena komeilevat myös ilotulitteet eli raketit. On roomalaisia kynttilöitä, tähtisadetta, värisuihkuja sun muuta räiskyvää. Kymmenen vuotta sitten ajattelin, että ilman raketteja ei ole uutta vuotta. Onneksi olen noista ajoista viisastunut tässäkin asiassa. Minun puolestani itänaapurin turistit voivat ostaa sen minunkin osuuteni ja kärrätä neonvärisiä tikkuja monsterimaastureihinsa ja ökyileviin johtotähtiinsä. Näitä valoja nähdään vielä loppiaisenakin, se on varmaa.

En saanut illalla unta. Teki ihan älyttömästi mieli riisipuuroa ja fluoritabletteja. Ajatus harhaili, siksikös uni viipyi. Mieleeni tuli, kun olin pikkuskidi ja kävin hammaslääkärissä. Hammashoitaja halusi nähdä, kuinka harjaan hampaani. Sain punaisen (aina punainen! miksei koskaan vaikka vihreä tai sininen?) hammasharjan ja sen nokkaan pikkurillinkynnen verran tahnaa. Harjaus alkoi. Harjasin mielestäni aika hyvin. Ylhäältä, alhaalta, edestä, takaa. Oli tärkeää, että jokainen pieni hampaanalku sai osansa. Hoitohuoneessa oli iso, teräksinen lavuaari (tai paremminkin allas). Sen äärellä harjoittelin kansalaistaitoa ja aina välillä sylkäisin altaaseen. Ei ollut niin justiinsa, jos sylkeminen ei ollut viimeisen päälle tarkkaa, sillä altaassa oli korkeat reunat. Suoriuduin tehtävästäni erinomaisin arvosanoin, ja palkinnoksi reippaudestani sain valita sellaisesta korista jonkin pienen jutun itselleni. Tarjolla oli avaimenperää, tarra-arkkeja, värikyniä ja muuta tarpeellista. Koska jo silloin vaatimattomuus oli yksi lukuisista hyveistäni ;), valitsin korista kiiltokuvan. Yhden ainoan kiiltokuvan. Hammashoitaja sanoi, että koska kiiltokuva oli niin pieni, voisin ottaa sille vielä kaveriksi jotain. "En halua, koska nuo loput ovat sen verran rumia". Niin. Mitäpä sitä suotta rumia kotiin viemään. Kuitenkin koko session kohokohta oli se hyvänmakuinen fluoritabletti. Voi pojat, että se oli hyvää. Pyysin äitiä ostamaan minulle ihan oman purkin noita herkkunappeja. Apteekista niitä käytiin sitten porukalla hakemassa, enkä paljoa muille namusia jaellut.

Uni tuli arviolta siinä yhden kieppeillä. Klo 00.39 satoi kunnolla - taas vaihteeksi - vettä, sillä katto ropisi oikein reippaasti. Huokailin, pyöriskelin, etsin sopivaa nukkuma-asentoa. Näin taas pöljiä unia, ihan ihteesäkki naurattaa.

Loppuun en lähetä hymyjä saati muutakaan roinaa, meinaan nääs vituttaa.